Eijan pyynnöstä julkaisen näitä kuvia vasta tänään, Rollen viimeisenä päivänä. Muokkasin kuvat jo aikaisemmin, voinko siis kirjoittaa jotakin? Voinko painella näppäimistöstä Rollen viimeisen elinpäivän tähän postaukseen vaikka hevonen on yhä elossa? Voin, mutta tahdonko?
Samalla mietin kuinka musertavaa on odottaa sitä tiettyä päivää, jolloin on aika antaa rakkaalleen viimeiset hyvästit. Vaikka tietäisit aikaa olevan viikon tai kaksi, päivä päivältä se vähenee. Olisiko vain parempi että se kaikki tapahtuisi yllättäen, ilman varoitusta, siinä lyhyessä hetkessä? Pitäisikö tallilta lähteä aina jättäen hyvästit, sillä koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan? Ja kaikki, minkä haluaisi tehdä viimeisinä päivinä, tekisi jo aiemmin.
Aika jatkaa kulkuaan vaikka jotkut putoavat pois elämästä, lakkaavat olemasta. Se aika menee aivan liian nopeaan, sillä kesäkuussa tuli kaksi vuotta Ricon lopetuksesta, kahdeksan kuukautta Latesta ja kuusi Ainosta. Muistan yhä sen tunteen, kuolema tuntui niin mahdottomalta enkä voinut uskoa sitä todeksi. Mutta nyt oli Rollen vuoro lähteä. Tuon nätin intiaanihevosen.
Kun askeleesi ei ole enää vahva,
sinun täytyy levätä
Jos väsymys painaa luomiasi,
pitää sinun käydä nukkumaan
Voit jäädä siihen jos haluat,
sillä kukaan ei estä sinua
Äläkä huolehdi muusta,
koska muistosi jää elämään
Gastroler 1999 - 1.7.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti