Haaste, jota en koskaan julkaissut

Joskus vuonna 2014 tulin taas kerran haastetuksi siihen tavallisimpaan haasteeseen. 11 faktaa, 11 vastausta ja 11 uutta kysymystä. Kivojen kysymysten takia ajattelin kerrankin tehdä haasteen, mutta kertoa faktat Latesta. En koskaan kirjoittainut kaikkin kysymyksiin vastausta enkä siis koskaan julkaissut postausta. Ajauduin Laten blogin luonnoksiin ja löysin tämän. En voinut olla hymyilemättä.

1. Jos Late astuu riimunnarun päälle ja tajuaa sen, se pysähtyy. Tämä on nyt niin monta kertaa tapahtunut, että ei voi olla sattumaa.

2. Jos Laten kanssa tekee vaikka irtojuoksutuksen jälkeen temppuja kentällä hevosen ollessa irti ja erehtyy tekemään peruutuksen namin kanssa niin siiheen tyssää kyllä koko juttu. Jos tehdään käynnistä pysähdys, niin Late alkaa tyyliin jo siitä peruuttamaan, mutta auta armias jos otat itse yhdenkin askeleen taaksepäin.

3. Jos syön jotakin samalla kun hoidan Latea, se alkaa nostelemaan etusiaan jos vaikka sattuisi saamaan tempun tehtyään herkun. Harmi vain ettei silloin voi palkita jos tekee juttuja ilman pyytämistä.

4. Late ei tykännyt ennen melassivedestä tai ainakaan se ei kelvannut silloin kun normivesikään ei maistunut. Kesällä opetin Laten kuitenkin juomaan sitä ja liikutuksen jälkeen ponia odottaa melassivoda tai mehu, miten sen nyt ilmaiseekaan.

5. Late alkaa lipoa huuliaan jos sillä on jano, kun tulen sitä kohti varustehuoneesta ämpärin kanssa.

6. Late saattaa ihan yht'äkkisesti alkaa pelkäämään jotain ihan tavallista juttua kuten harjaa tai selvitysainepulloa.

7. Jos Latella on hännässä hirvikärpäsiä, sitä ei saa nostettua kunnolla kun poni jäkittää niin paljon vastaan.

8. Late on kovin hiljainen hevonen, ei se ala yleensä huutelemaan vaikka jäisi yksin tai kaveri vähän hirnahtaakin. Kesällä tosin oli hyvin epätavallinen tilanne kun kaikki muut olivat sisällä ja Late oli kentällä. Sepäs Latea harmitti ja se hirnui monta kertaa. Lähiaikoina se on hörissyt muutaman kerran Rollelle ja kovin ujosti Ainolle sekä herkulle, jonka olen selästä antanut.

9. Laten paras heppakaveri sen meillä oloaikana on varmaankin ollut suokkiruuna Vilu. Ainakaan kenenkään muun kanssa Late ei ole koskaan rapsutellut noin paljoa, näillä se oli nimittäin tapana aina ruokailun jälkeen.

Late ja Vilu

10. Late ei ole koskaan pukitellut tai hyppinyt pystyyn ratsastaessa. Sen ainoat paheet ovat käsistä lähteminen ja pienoinen itsepäisyys.

11. Siinä missä Rolle haistelee tallin oven vieressä olevia kukkia, Late yrittää syödä ne.

Ett år sen

Näin kirjoitin neljä vuotta sitten, 26.10.2011. En muista tästä päivästä mitään. Se oli yksi päivä, jonka kirjoitin ylös halutessani kirjoittaa vihkooni jotain jokaisesta tallipäivästä. Päivä, jolloin ei syntynyt uusia muistoja. Mitätön, voisiko sanoa, vai vääjämätön. Päivä, jonka oli pakko olla että tulisi seuraava päivä. Uusi mahdollisuus. Vaan kukapa olisi sanonut että neljä vuotta ja tulisi päivä, jonka muistan. Se ei ollut kaunis päivä, se oli tumma ja sateinen. 

Mitä mun pitäisi kirjoittaa? Vuosipäivän kunniaksi muistellaan, mitä kuluneena vuonna on tehty yhdessä, pitäisikö siis kertoa mitä olen tehnyt ilman Latea? Mitä voin kirjoittaa? Mitä olen oikeutettu tuntemaan? Muistan edelleen ne kommentit Laten blogiin ja mietin mistä ne kaikki tulivat. Mua ahdistaa se blogi ja harvassa ovat ne päivät kun olen siellä käynyt. 

Monta kertaa taistelin vastaan, mutta lopulta se olin minä, joka oli valmis luovuttamaan. 

Vuosi tuntuu pitäkältä ajalta, mutta ei se ole. Kuin silmänräpäyksessä on tämä aika kulunut. Vuoden päivät ilman uusia muistoja Laten kanssa, vain hetkiä, jotka tunnistin omaksemme. Vaan päiväksikään en ole unohtanut. Toisinaan kaipaan sitä höpsöyttä, turvallisuutta ja kuinka pystyin luottamaan. Mutta mitä voin enää sanoa? Enkö ole jo kertonut kuinka kaunis Late oli tai että se on mahtavin tapaamani hevonen? Tämä tarina on jo kirjoitettu loppuun. Enhän siihen voi enää mitään lisätä. 

Vuosi vasten vuosia, jotka vietimme yhdessä. Pian nekin ovat kuroutuneet umpeen, silloin aikaa on mennyt paljon. Ja minä pelkään, että unohdan. Että vain kaukaisesti muistan hevosen, joka joskus oli iso osa elämääni. En koe hetkiä, jotka tuovat Laten mieleen, kuva pyyhkiytyy pois mielestäni. Minä vain unohdan.

  © Jasmine K.

Mutta en halua unohtaa ♥

I kinda miss those days

Ei kiirettä minnekään, on aikaa ottaa kuvia, ihan mistä vaan. On aikaa hidastella ja antaa ajan kulua, kuin ei etenisi siinä mitä on tekemässä. Voi silitellä kissoja ihan rauhassa. Ratsastuksen aikana Tanja on tullut tallille ja ehdottaa Ainon irtohypytystä. Siispä kentälle esteitä rakentamaan. Ne päivät oli parhaita kun oli paljon tekemistä ja tallilla vierähti helposti monta tuntia. Ne päivät oli parhaita vaikka ois satanu räntää ja oltais oltu myrskyn silmässä. Mut olihan meil ihan hiton hyvä porukka.

Tässä yhtenä päivänä etsiessäni videoita Laten muistovideoon, päädyin helmikuun kansioon. Siellä olivat videot meidän talustusmaastosta. Aino kävi matkalla piehtaroimaan ja Late otti ihan rennosti jättikokoisessa vesilätäkössä, koska heinä. Hauskaa meillä oli ja kyllä ne videot sai edelleen hymyn huulille.

Toisinaan mä mietin miten asiat ois jos olisin valinnut toisin tai missä me oltais. Kyllä mä ajattelen Latea päivittäin ja viittaan siihen välillä puhuessa, vertaan muihin. Mutta ne parhaat päivät on nyt poissa ja ne saa takaisin ainoastaan muistoissa.

Sunnuntaina sain muistutuksen näistä ajoista, sillä lähdin Eijan mukaan tallille. Viisi tuntia meni hujauksessa ja tuntui ettei oikein mitään edes tehty. Siis tyylillä avattiin heinäpaali ja laitettiin hevosille heinät valmiiksi, autettiin yhden hevosen ajamisessa, käytiin maastossa ja ajettiin vielä yksi hevonen.

Maastossa kävin ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Se on hyvin vähän verraten siihen että ennen kävin maastossa useamman kerran viikossa. Kahdesta hevosvaihtoehdosta valitsin Rollen, koska sillä olen muutaman kerran mennyt aikaisemminkin, Jopen taas olin nähnyt kerran aikaisemmin. Käytiin ihan käyntimaasto vain kivoissa maisemissa ja mukavilla metsäteillä, lisänä vähän hangessa tarpomista. Ihan kivaa vaihtelua.

They're all gone

Tänään tuli kaksi kuukautta täyteen Laten lopetuksesta. Tänään viimeiselle matkalleen lähti yksi pieni hevonen, joka lepää nyt Laten vieressä. Tänään kaikki kolme kaverusta ovat taas yhdessä, jos niin haluaa uskoa. Minä uskon. He ovat kaikki poissa.

Arctic Zetha       30.7.2011-26.12.2014
Glaður frá Enni  1992-26.10.2014
Rico de Laubry  1994-10.6.2013

Leivänmuruja taskussa ja takiaisia sukassa

Mulla oli aina leipää taskussa. Jos Late otti edes ne pari askelta mun luokse aidasta haettaessa, se sai herkun. Jokaisen ratsastuksen jälkeen ennen kuin tulin selästä alas, se sai herkun. Maastossa oli se tietty kohta missä nousin pois selästä. Late alkoi aina pysähdellä ennen sitä kohtaa. Jos satuin kentällä antamaan leivän välikäynneillä, tarjosi Late sen jälkeen monta kertaa pysähdystä ja hörisi vielä päälle.

Paahtoleivät oli niitä parhaita, ne sai helposti pilkottua sopivan kokoisiksi. Sämpylät ja patongit oli liian jämäköitä. Hätätilanteissa piti turvautua leivän reunoihin, jotka ehti murustua ennen kuin pääsivät hevosen suuhun. Niitä murusia oli aina takkien ja housujen vasemmassa taskussa, huppareissa myös oikeassa. Kesällä ne leivät menivät muussiksi kastuessaan järvessä. Ja jos taskuun sattui pilkkomaan porkkanaa, se oli heti leivänmuruissa. Yhtenä päivänä heitin jonkun tallihupparin sänkyyn ja illalla jokin pisteli jaloissa. Leivänmurut.

Viime viikolla tunnille lähtiessä kaivoin ratsastussukat jalkaan. Toista pukiessa jotain kovaa osui käteen, niitä takiaisia. Niitä oli aina tarttunut pehmustepäitsien turpaosaan, mikäli Late niissä ulkoili, ja jalkakarvoihin tietty. Latelle oli kerran unohtunut lämpöpintelit ulos jalkaan ja ne pintelit näyttivät ihan järkyttäviltä. Oikeastaan ne ovat vieläkin niissä takiaisissa.