Näin kirjoitin neljä vuotta sitten, 26.10.2011. En muista tästä päivästä mitään. Se oli yksi päivä, jonka kirjoitin ylös halutessani kirjoittaa vihkooni jotain jokaisesta tallipäivästä. Päivä, jolloin ei syntynyt uusia muistoja. Mitätön, voisiko sanoa, vai vääjämätön. Päivä, jonka oli pakko olla että tulisi seuraava päivä. Uusi mahdollisuus. Vaan kukapa olisi sanonut että neljä vuotta ja tulisi päivä, jonka muistan. Se ei ollut kaunis päivä, se oli tumma ja sateinen.
Mitä mun pitäisi kirjoittaa? Vuosipäivän kunniaksi muistellaan, mitä kuluneena vuonna on tehty yhdessä, pitäisikö siis kertoa mitä olen tehnyt ilman Latea? Mitä voin kirjoittaa? Mitä olen oikeutettu tuntemaan? Muistan edelleen ne kommentit Laten blogiin ja mietin mistä ne kaikki tulivat. Mua ahdistaa se blogi ja harvassa ovat ne päivät kun olen siellä käynyt.
Monta kertaa taistelin vastaan, mutta lopulta se olin minä, joka oli valmis luovuttamaan.
Vuosi tuntuu pitäkältä ajalta, mutta ei se ole. Kuin silmänräpäyksessä on tämä aika kulunut. Vuoden päivät ilman uusia muistoja Laten kanssa, vain hetkiä, jotka tunnistin omaksemme. Vaan päiväksikään en ole unohtanut. Toisinaan kaipaan sitä höpsöyttä, turvallisuutta ja kuinka pystyin luottamaan. Mutta mitä voin enää sanoa? Enkö ole jo kertonut kuinka kaunis Late oli tai että se on mahtavin tapaamani hevonen? Tämä tarina on jo kirjoitettu loppuun. Enhän siihen voi enää mitään lisätä.
Vuosi vasten vuosia, jotka vietimme yhdessä. Pian nekin ovat kuroutuneet umpeen, silloin aikaa on mennyt paljon. Ja minä pelkään, että unohdan. Että vain kaukaisesti muistan hevosen, joka joskus oli iso osa elämääni. En koe hetkiä, jotka tuovat Laten mieleen, kuva pyyhkiytyy pois mielestäni. Minä vain unohdan.
© Jasmine K.
Mutta en halua unohtaa ♥
Kaunis kirjoitus <3 voimia haavoijen voiteluun! Jos jotain auttaa, voin kertoa, että ei sitä elämänsä hevosta unohda koskaan. Se painuu muistojen syövereihin aina välillä, mutta sieltä se pongahtaa välillä taas esiin. Oma elämäni hevonen Puuhis kuoli jo yli 10,5 vuotta sitten. Viimeksi tänään mä olen muistellut, itkenyt ja tuntenut sen saman rakkauden ja saman luopumisen tuskan kuin silloin. Mä rakastan kertoa ihmisille ja lapsilleni tarinoita Puuhiksesta yhä edelleen, muistan ne kaikki ja niitä muistuu mieleen aina vaan lisää. Ajanmyötä ikävä helpottaa, mutta ei se eläin unohdu <3
VastaaPoistaMun ja kokemattoman arabipojan (joka mitä ilmeisemmin on toinen elämäni THE hevosista) elämää ja kehittymistä Espanjassa voi seurata täällä jos lainkaan kiinnostaa; http://yhdessaoppien.blogspot.com
Kiitos ihanasta kommentista <3
Poista