Mulla oli joskus unelma. Eikä se oikeastaan ollut edes unelma, hauska ajatus vain. Siitä on jo aikaa. Ajatukset voi muuttaa teoiksi, mutta ei tässä tapauksessa. Siihen olisi tarvittu paremmat lähtökohdat ja enemmän taitoa. Joskus halusin olla esteratsastaja, nyt haluaisin olla vain parempi ratsastaja.
Joskus mietin kuinka jaksan, epäonnistumisesta epäonnistumiseen. Kerta toisensa jälkeen nousen takaisin satulaan ja totean ettei onnistunut tänäänkään. Katson kun muut menevät siististi ja ratsastavat hyvin, samalla mietin mitä olen itse tehnyt kaikki nämä vuodet. Olen harrastanut ratsastusta jo niin kauan että voisin kuvitella jo osaavani jotain, mutta en vain osaa ratsastaa.
Olen uskonut parempaan huomiseen, että huomenna on uusi päivä yrittää ja onnistua. Mutta entä jos huominen ei olekaan parempi tai huominen onkin vasta viikon päästä? En tiedä, mutta tallille meno tuntuu jotenkin kaukaiselta ajatukselta. Olen kai menettänyt sen palon, jota joskus tunsin. Tänään katsoessani MRA:n koulukisoja teki kuitenkin kauheasti mieli ratsastamaan ja siistin ratsastuksen katsominen saa motivaation nousemaan. Ehkä joskus osaisin itsekin. Mutta tiedän tuon tunteen, se tulee aina kun olen vain katsomassa kisoja.
Mikkelin koulukisoissa tunsin pitkästä aikaa onnistumista, olin iloinen radan jälkeen. Oikeastaan sekään ei ollut omaa onnistumistani, mutta voinhan silti palata siihen tunteeseen. Ehkä onnistumiseen on hyvä lopettaa?
