Mulla oli aina leipää taskussa. Jos Late otti edes ne pari askelta mun luokse aidasta haettaessa, se sai herkun. Jokaisen ratsastuksen jälkeen ennen kuin tulin selästä alas, se sai herkun. Maastossa oli se tietty kohta missä nousin pois selästä. Late alkoi aina pysähdellä ennen sitä kohtaa. Jos satuin kentällä antamaan leivän välikäynneillä, tarjosi Late sen jälkeen monta kertaa pysähdystä ja hörisi vielä päälle.
Paahtoleivät oli niitä parhaita, ne sai helposti pilkottua sopivan kokoisiksi. Sämpylät ja patongit oli liian jämäköitä. Hätätilanteissa piti turvautua leivän reunoihin, jotka ehti murustua ennen kuin pääsivät hevosen suuhun. Niitä murusia oli aina takkien ja housujen vasemmassa taskussa, huppareissa myös oikeassa. Kesällä ne leivät menivät muussiksi kastuessaan järvessä. Ja jos taskuun sattui pilkkomaan porkkanaa, se oli heti leivänmuruissa. Yhtenä päivänä heitin jonkun tallihupparin sänkyyn ja illalla jokin pisteli jaloissa. Leivänmurut.
Viime viikolla tunnille lähtiessä kaivoin ratsastussukat jalkaan. Toista pukiessa jotain kovaa osui käteen, niitä takiaisia. Niitä oli aina tarttunut pehmustepäitsien turpaosaan, mikäli Late niissä ulkoili, ja jalkakarvoihin tietty. Latelle oli kerran unohtunut lämpöpintelit ulos jalkaan ja ne pintelit näyttivät ihan järkyttäviltä. Oikeastaan ne ovat vieläkin niissä takiaisissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti